Pitas.com!

Ööö - tuota


- kolmetoista merkintää -


Aioin
Torstai, 8.2.2007 kello 13.20

ryhtyä jatkamaan merkintöjen tekemistä. En jatka.
Ainakaan tässä.
Jääköön tämä jäljeksi bittiavaruuteen.





Kalkkiksen kommentti markkina-arvoteoriaan
Maanantaina 14.7.03 kello 11.31 [Lisäys 12.40]

Olen kalkkis

Poika nauhoitti lauantaina Music TV:n jonkun popcorn-purkkien jakotilaisuuden ja pyöritteli eilen nauhaa edestakaisin, jolloin tulinpa minäkin nähneeksi satunnaisia pätkiä siitä. Juontajat ja palkintojen jakajat olivat ymmärtääkseni jonkinlaisia kuuluisuuksia ja ohjelmassa kai jaettiin (yleisöäänestyksen perusteella?) tunnustuksia uusille menestyneille elokuville.

Pakko myöntää, olen kalkkis. En tunne noita palkittuja elokuvia (Tarun sormusten herrasta toki tiedän - olen lukenut sen joskus vuosikymmeniä sitten). Juontajat sekä palkintojen jakajat ovat täysin kokokemusmaailmani ulkopuolelta. Nyt näkemäni perusteella todennäköisesti tulevat pysymäänkin siellä. On nimittäin vaikea uskoa, että karismaattiset taiteilijat ('taiteilija' sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä) suostuisivat vääntämään tuollaista "pakko olla hauska" -juttua, jota tilaisuudessa viljeltiin.

Kysymys: Pitäisikö minun olla tästä kalkkeumasta huolissani?


Markkina-arvokäytäntö (MAK)

Verkkolokeissa näytään kovasti ottavan kantaa parisuhteen muodostuksen markkina-arvoteoriaan (MAT), jonka perusteisiin voi tutustua muun muassa Henryn Ihmissuhteet-sivulla.

Ovat keksineet pyörän uudelleen. MAT:han ilmiselvästi kuvaa sitä käytäntöä, joka oli länsimaissa vallitseva vuosisatojen ajan ja on monissa muissa kulttuureissa valitseva edelleenkin. Meinaan silloin, kun parisuhteesta päättävät vanhemmat ja/tai suku asianomaisilta enemmälti kysymättä, on toimittu ja toimitaan pitkälti niillä periaatteilla, jotka MAT esittää. Huomatkaa, että se, mikä on 'arvo' ja tavoiteltavaa, tietenkin vaihtelee kultuurista ja yhteisöstä toiseen. Mikä on jossakin arvokasta, ei välttämättä ole sitä jossakin muualla.

Mielenkiintoista on, jos itseäni nuorempi väki on nyt alkanut jälleen ajatella tuolla lailla sen jälkeen, kun Suomessakin sukupolvet toisensa perään vuosikymmeniä kamppailivat päästäkseen siitä eroon.

Jos tuo MAT todellakin on jälleen MAK (mitä en ihan vielä usko), ennustan tuleviksi vuosiksi runsaasti itkua ja hammastenkiristystä. Tiilitalossa kun ei välttämättä asu onnellinen perhe, eikä kartanovolvo välttämättä pidä sisällään elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä - ymmärrettiinpä nuo talo ja volvo sitten konkreettisesti tai kuvainnollisesti; mielialalääkkeiden kehittelijöille ja myyjille on kyllä luvassa ruusuiset ajat, mikä MAT:n soveltajille sijoitusvinkkinä todettakoon.

[Lisätty klo 12.40:] Jos taas MAT:lla ei ole tarkoitus sanoa mitään muuta kuin, että tietyillä ominaisuuksilla varustettu henkilö on minun mielestäni joillakin minun yksilöllisesti arvossa pitämilläni perusteilla mukavampi ja mielestäni tavoiteltavampi "leikkikaveriksi" kuin joku toinen, ei MAT oikeastaan sano yhtään mitään sellaista, mitä ei jo kolmivuotiaskin tietäisi, joten oikeastaan - paljon melua tyhjästä.



Tätä en olisi halunnut kirjoittaa
Perjantaina 11.7.03 kello 12.01

Ensin nousi kiukku, mutta onneksi kykenin siinä vaiheessa pitämään sormeni irti näppäimistöstä. Nyt olen oikeastaan vain murheellinen. Murheellinen, kun jotakin minulle arvokasta ja rakasta on mollattu minun mielestäni kestämättömin perustein.

Panu kirjoittaa (10.7.): "Kun tulin kaksikymppisenä Åbo Akademihin, turhauttavista kielivaikeuksista huolimatta se oli kotiintulo: täällähän ihmiset oikeasti kuuntelivat mitä niille sanottiin, vastasivat järkevästi ja johdonmukaisesti, kommunikoivat - se oli jotain aivan muuta kuin suomenkielinen ohipuhuminen. Pikku hiljaa aloin uskoa, että itsetarkoituksellinen ja ilkeä ohipuhuminen ja toisen puheiden väärinkäsittäminen oli ollut vain savolaisten koulukaverieni kulttuuria, ja että suomeksikin olisi mahdollista käydä kaksisuuntaisesti kommunikoivaa keskustelua. Nyt tiedän, että olin väärässä. On ilmeisesti olemassa objektiivisesti parempia ja huonompia kieliä, kulttuureja, kansallisuuksia, niin rasistiselta kuin väite kuulostaakin."

Epäilemättä Åbo Akademin käytävillä ja kammiossa tai missä tahansa muussa hautovassa kohdussa saattaa tuollaisenkin älynmuljahduksen saada syntymään. Olihan minullekin aikanaan Helsingin Yliopisto ja erityisesti päärakennuksen kahvila ja vielä erityisemmin sen tupakkahuone (mahtaako sitä olla enää) keskustelun - uusia ajatuksia synnyttävän vuorovaikutuksen - ihana taivas keskisavolaisen teollisuuskaupungin laman ahdistaman ilmapiirin jälkeen. Varmaan minäkin tulin tuon elämän innoittamana laskeneeksi suustani jos jonkinmoisia sammakoita.

Vaikka olen ollut koko ikäni suhkulaisuussuhteiden kautta jonkinlaisessa kosketuksessa siihen kieleen ja kultuuriin, jonka (paljolti aiheesta) ylpeä lipunkantaja Åbo Akademi on, ja olen viimeiset viitisentoista vuotta kirjaimellisesti asunut ja työskennellyt tuon kielen ja kulttuurin keskellä, ei mikään minun kokemusmaailmassani puhu sen puolesta, että olisi "ilmeisesti olemassa objektiivisesti parempia ja huonompia kieliä, kulttuureja,..."!

Korostan, että en voi puhua muusta kuin omasta kokemuksestani, eikä siitä tietenkään voi tehdä mitään yleistyksiä miljoonien ihmisten käyttäytymiseen, kieleen tai kulttuuriin, koska minun kokemukseni rajoittuvat kuitenkin ehkä korkeintaan joidenkin tuhansien ihmisten satunnaiseen kohtaamiseen ja sitä säännöllisempään kanssakäymiseen kenties joidenkin satojen kanssa sekä jatkuvaan yhteyteen joihinkin kymmeniin ihmisiin.

Minun havaintojeni mukaan keskustelukulttuuri on pieniä merkityksettömiä yksityiskohtia lukuunottamatta Suomessa ihan yhtälaista kielestä, kulttuurista ja kielikulttuurista riippumatta. Toistensa ohi puhumisen ja tahallisen väärinymmärtämisen osaavat kaikki. Ja tarpeen tullen kaikki osaavat senkin, mikä minusta on kaikkein ikävintä, nimittäin että tärkeää on, kuka sanoo, ei se, mitä sanotaan.

Kusipäisyys ei katso kieleen eikä kulttuuriin. Toiset nyt vain ajattelevat, puhuvat ja toimivat - minun mielestäni - typerästi, eikä minun kokemuspiirissäni mikään viittaa siihen, että jonkin kielen tai kulttuurin piirissä Suomessa noita pallopäitä olisi sen enempää tai vähempää kuin jonkin toisen.

Ja kun veljeni on nyt jo yli kaksikymmentä vuotta asunut keskisessä Europpassa, yhdessä ns. eurooppalaisen kulttuurin kehdossa, eivät sieltä saamani ruohonjuuritason kokemukset millään lailla tue mahdollista ajatusta, että täällä koto-Suomessa suomen tai muulla kielellä esiintyisi pönttöpäisyyttä yhtään sen enemmän tai vähemmän kuin tuolla "vanhan sivistyksen" keskuudessa.

Minä pidän suomen kielestä, enkä varmaankaan vähiten siksi, että se on ainoa kieli, jolla osaan itseäni kunnolla ilmaista. Minä pidän suomalaisesta kulttuurista siitäkin huolimatta, että siihen sisältyy myös minulle vastenmielisiä piirteitä. Minä pidän monista suomea puhuvista suomalaisista ja monista muuta kieltä puhuvista suomalaisista sekä monista muiden kansallisuuksien edustajista. Pidän siitäkin huolimatta, että kieleen tai kansallisuuteen katsomatta joukossaan on monia, jotka mieluiten kierrän kaukaa.

En olisi halunnut tätä kirjoittaa, koska kokemuksesta tiedän, ettei näiden asioiden vatvominen johda mihinkään hyvään. Koska kuitenkin tulin tuon Panun "ilmeisen" väitteen aamutuimaan nauttineeksi, on minun pakko ylenantaa se tähän, jotta pääsisin keskittymään muihin, ihmisyhteisöä edes toivon mukaan pikkuriikkisen kehittäviin asioihin.

PS. Jotta en tulisi harrastaneeksi selän takana puhumista laittaisin mielelläni Panulle tiedon, että olen hänen tekstiinsä tarttunut. Koska hänelle palaute näyttää kulkevan pelkästään sähköpostin kautta, eikä verkkopalstaviljelmälläni ole sähköpostia käytössään, en voi sitä kuitenkaan tehdä.



Muistijälki
Torstaina 10.7.03 kello 14.58

Muisti on kummallinen kapine.

(Kun tässä käytän sanaa 'muisti', tarkoitan lähinnä sitä, kuinka ns. 'muistot' varastoituvat pääkoppaamme. En tarkoita muistamista siinä mielessä, kuin esim. lauseessa "Muista soittaa tänään A:lle!" muistamista tarkoitetaan.)

Sanovat, että ihmisen pään sisään jää jälki kaikesta, mitä elämänsä aikana on kokenut. Saattaapi hyvinkin olla.

Se vaan on merkillistä, että siitä muistin osasta, jota pystyy tietoisesti penkomaan, löytyvät usein ne asiat, joita ei haluaisi muistaa, kun taas ne, jotka mielellään muistaisi, ovat kuin kadonneet jäljettömiin. Sama ilmiö kuin television kaukosäätimen kanssa. Sitä kun tarvitset, löytyy kyllä kaikkea muuta - usein sellaista, minkä ei pitäisi enää olla olemassakaan, kuten nuorimmaisen viikko sitten tyhjentämä jogurttipurkki tai omat sukat, jotka olisi jo aikapäivää sitten pitänyt kävelyttää pesukoneeseen - mutta ei sitä kaukosäädintä.

Kirjoittelin eilen läheisyyden kaipuusta. Myöhemmin illalla autoa pestessäni nousi jostakin pääni sopukasta tietoisuuteen tapaus yli parinkymmenen vuoden takaa, kun asuin Helsingissä.

(Olen muuten oikein ylpeä tuosta autonpesu-urotyöstäni. Kyseinen auto on ollut käytössäni yli kolme vuotta, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun sen kunnolla pesin. Että se siitä väitteestä, jotta "kaikki miehet aina vain puunaavat autojaan"!)

Olin menossa kolmosen raitiovaunulla jostakin johonkin arkipäivänä keskellä päivää, jolloin vaunu oli lähes tyhjä. Seisoin tapani mukaan vaunun takaosassa. Joltakin Aleksanterinkadun pysäkiltä vaunuun nousi kaksi minua ehken muutamia vuosia nuorempaa tyttöä, jotka tulivat myös taakse seisomaan. Toinen heistä asettui viereeni ja vaunun lähtiessä liikkeelle hänen takamuksensa painui kiinni reiteeni.

Useinhan ihmiset vaunun heilahdellessa tönivät toisiaan, mutta "irrottautuvat" kiireesti anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. Tuolla kertaa noin ei kuitenkaan tapahtunut. Minä seisoin paikallani, tyttö seisoi paikallaan ja tunsimme toisemme. Muutaman pysäkinvälin jälkeen tytöt jäivät pois kyydistä. Vieressäni seissyt tyttö, joka oli ollut koko ajan selin minuun, kääntyi vaunusta laskeutuessaan ja vilkaisi pikaisesti minua. Hän hymyili.

(Pitäisikö tuosta päätellä, että julkiset kulkuneuvot olisivat hyviä paikkoja harjoittaa läheisyyttä? Ruuhka-aikoina ne olisivat kuin luotuja siihen. Tehdäänkö sellaista?)

En kirjannut tuota muistoa tähän jatkaakseni läheisyyden kaipuun pohtimista, vaan siksi, että tuskin olen ainakaan tietoisesti muistanut (muistellut?) koko tapausta sen jälkeen, kun se tapahtui. Nyt se kuitenkin jostakin syystä pulpahti tietoisuuteen jostain mieleni kovalevyn kätköistä ja pystyn (ainakin kuvittelen pystyväni) muistamaan myös, miltä tytön takamus tuntui reidessäni. Miksi tämä muistikuva nyt nousi esiin, vaikka usein silloin, kun tarkoituksella haluaisi muistaa jonkin mielestään itselleen tärkeän tapahtuman, se ei onnistu, vaikka kuinka yrittäisi houkutella muistikuvaa esiin?

Voin ajatella ymmärtäväni, miksi esimerkiksi oman syntymän muisteleminen ei onnistu. Koska syntymän hetkellä aivoilla ei vielä ole käsitteellisiä työkaluja, eivät aivot voi tuota syntymän hetkellä koettua varustaa nimilapulla "syntymä". Onkohan jopa niin, että koska myös kyky erottaa hahmoja on syntyvällä lapsella alkutekijöissään, ei muistissa voi noista ajoista olla myöskään nyt myöhemmin tunnistettavia muotoja? Jos syntymästä on muistijälkiä, täytynee niiden olla sellaisia erilaisia aistumuksia, joita ei enää pysty yhdistämään mihinkään, vaikka ne tietoiseen mieleen joskus nousisivatkin. Mahtanevatko joskus noustakin?

Kummallista on se, että tapahtumia, joilla varmasti on mielen hakemistossa jokin käsitteellinen luokittelu ja joista jääneet muistikuvat olisivat ymmärrettäviä, ei välillä saa esiin millään. Lieneekö tuossa takana jokin mielen itsesuojelumekanismi vai kapasiteettiongelma?

Harmittaa vaan, kun usein kyllä suppeasti muistaa olleensa joskus jossakin, tavanneensa jonkun tai tehneensä jotakin. Ja muistaa, että tuo oleminen, tapaaminen tai tekeminen oli silloin jotenkin merkittävää, mutta ei muista, että miksi tai miten tai millaista se oli.



Läheisyyden kaipuusta
Keskiviikkona 9.7.03 kello 20.02

Arja kirjoittaa (9.7.03) "Minä uskon kosketuksen, fyysisen läheisyyden voimaan. En tiedä, mikä antaisi täydellisemmän tyydytyksen tunteen kuin lämmin syli ja kädet ympärillä."

Pontimen toteamukseensa hän on saanut Maalaiselta, joka ilmaisee asian näin (9.7.03): "Läheisyys on niin voimakkaasti parantavaa ja hyvää tekevää, koska elämme kulttuurissa, jossa joudumme jossakin vaiheessa kivulloisesti erilleen toisistamme. Ei se ole pelkästään sitä, että naiset eivät anna, vaan kyse on koko elämämme ja yhteiskunnan vääristymästä."

Amen.

Sitähän minäkin kaipaan, ruumiillista ja henkistä läheisyyttä. Toisen ihmisen konstailematonta kosketusta. Mutta Herra varjelkoon minua miltään liikkeeltä tai yhteisöltä tai kultilta tai vastaavalta, joka tekee tuosta opinkappaleen ja alkaa Gloorioissa ja muissa julkaisuissa julistaa ja järjestää kursseja ja kosketteluviikonloppuja ja...

Yksi nykyisen yhteiskuntamme perusnyrjähdyksiä on kosketuskammoisuus. Toinen on seksin ylikorostuminen. Nuo nyrjähdykset kun yhdistyvät, on seurauksena, että ihmiset ajattelevat hirveästi kaipaavansa seksuaalista tyydytystä ja yrittävät sitä etsiä, mutta joutuvat kerta toisensa jälkeen pettymään vaikka saavatkin, mitä uskovat haluavansa. Yrittävät lääkitä oikeaa tautia väärällä lääkkeellä.

Totta ihmeessä seksuaalista tyydytystä kaipaa ja haluaa, ja siihen tautiin seksi on ihan oikea lääke. Mutta kun se ei ole ainoa ruumiillisen kanssakäymisen muoto, mitä ihminen pohjimmiltaan tarvitsee ja etsii. Itse asiassa en lainkaan hämmästyisi, jos tuo toisen ihmisen läheisyyden kaipuu osoittautuisi seksuaalista tarvetta voimakkaammaksi ihmisen perustarpeeksi, mikäli noita voisi jotenkin luotettavasti mitata.

Sellaistakin on tullut vastaan, että läheisyyden kaipuu, johon ei liity seksuaalisia tavoitteita, nähdään tuomittavana heikkoutena ja epäitsenäisyytenä. Pitäisi kuulema aina pyrkiä pukille, muu on mamistelua. Minun mielestäni käsittämätöntä ajattelua.

Tekisi mieli kehottaa itseä ja muita harjoittamaan rohkeasti läheisyyttä. Paha kuitenkaan mennä kehottamaan, koska tahattomien ja tahallisten väärinymmärrysten vaara on tuon aiemmin mainitun seksin ylikorostuksen vuoksi niin suuri. Työpaikallakin kun ryhtyisi toisia halailemaan ja koskettelemaan, niin eiköhän jo napsahtaisi syyte ahdistelusta, mitä se tietysti olisikin, jos toiset sen niin kokisivat.



Isätön yhteiskunta
Maanantaina 7.7.03 kello 12.48

Millainen olisikaan ihmiskunta tänä päivänä, jos isyyttä ei olisi koskaan "keksitty". Ajatushan on sinänsä mahdoton, koska miehen siemennesteen yhteys naisen raskauden alkamiseen on ollut jossain vaiheessa pakko havaita.

Günter Grass kuvaa "Kampelan" alussa Veikselin suistossa elävää varhaiskivikautista pomorssi-kansaa, jolla isyyden käsitettä ei ole. On vain äitiys. Yhteisöä johtavat naiset. Naiset päättävät, kuka makaa milloinkin kenenkin kanssa, vallitsee "monimiehisyys". Miehiä myös vaihdetaan lähiheimojen kanssa miehiltä enemmälti kyselemättä. Kiinteää parinmuodostusta ei vaikuta olevan. Miehet pysyvät tyytyväisinä ja suorittelevat päivittäisiä askareitaan, joita ovat lähinnä kalastus ja jonkin verran metsästys, ilman mainittavaa intohimoa tehdä keksintöjä, lähteä valloittamaan maailmaa tai edes kaivata enempää päätäntävaltaa yhteisössä. (Tämä on suppea ja varmaan puutteellinenkin selostus Grassin moniulotteisesta tekstistä.)

Vietin eilisen Runon ja suven päivän aamupäivän puutarhassa varjossa istuen Kampelaa lukien. Yritin kuvitella, millaista olisi elämä tuollaisessa "isättömässä" yhteiskunnassa. Jäi yritykseksi. Koko käsitemaailmani ja tapani nähdä on niin perinjuurin isällisen järjestelmän läpitunkema, että edes mielikuvissa tuntuu mahdottomalta irrottautua siitä riittävästi, jotta osaisi nähdä jotain muuta.

Paljonko käyttäytymistämme ohjaavat kultuuriset ajatusmallit ja paljonko biologispohjaiset tarpeet ja vietit? Kuinka suuresti me itse - yksilöinä - voimme toimintaamme pohjimmaltaan vaikuttaa. Ajattelemme päättävämme itse, mutta...

Jos yhteiskunta olisi edellä tarkoitetussa mielessä "isätön", niin millä tavoin se vaikuttaisi lasten asemaan?

Menneiden vuosisatojen patriarkaalisessa yhteiskunnassa lapset nähtiin isän, ja isän suvun, omaisuudeksi. Nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa lapset nähdään rajoitetusti vanhempien omaisuudeksi. Ainakin siinä mielessä omaisuudeksi, että lasten ravitseminen, hoitaminen ja huoltaminen katsotaan ensisijaisesti vanhempien asiaksi. Vanhempien tulee vastata omien lastensa hyvinvoinnista samalla tavoin, kuin heidän on vastattava muunkin omaisuutensa hoitamisesta. Yhteiskunta toki tuottaa runsaasti palveluja vanhempien tehtävää helpottamaan.

Pohjimmainen perusajatus on, että "kun on kerran lapsia hommannut, niin huolehtikoon myös niistä". Lajin säilymisen turvaaminen ei olekaan lajin toiminnan keskeinen tavoite, vaan yksilöiden oma valinta, jonka "seuraukset" heidän on kannettava.

Jos isyyttä ei olisi missään vaiheessa "keksitty", niin olisiko tilanne toinen? Olisivatko lapset äidin "omaisuutta", jonka ylläpidosta hän yksin ensisijaisesti olisi vastuussa? Tilannehan ei kovin paljoa poikkeaisi vallinneesta muutoin kuin tuon "omistamisen" osalta. Käytännössä äiti on ollut menneinä vuosisatoina ja on edelleen useimmiten viimekädessä vastuussa, vaikka isä kuinka osallistuisi.

Osaanko edes kuvitella jotain muuta? Olisiko teoriassakaan mahdollista, että yhteisössä ei olisi "meidän lapsia ja teidän lapsia - minun lapsia ja sinun lapsia" vaan pelkästään "meidän lapsia"?



Kirjoitan kuun takaisin taivaalle
Lauantaina 5.7.03 kello 25.06

Saunan jälkeen menin ulos tupakalle. Tiirat metakoivat lahdella. Avoimesta yläkerran ikkunasta kantautuvien virkkeiden katkelmista kuulin, että vaimo hupsuttelee poikamme kanssa. Hyvän yön leikki, johon yksitoistavuotiaamme - toisissa yhteyksissä niin kovin iso mies - halukkaasti lähtee mukaan.

Lähes puolikas kuu loistaa pohjoisessa ison koivun oksien rajaamassa kappaleessa iltataivasta. Polttelen ja kuuntelen. Voiko pahvilaatikkoon pakattu valkoviini tosiaan olla näin hyvää?

Seis! Putoaako kuu? Vai onko maan kiertoliike nopeutunut? Tuo pullea sirppi, joka äsken näkyi vihreitten oksien välistä, on siirtynyt alempien oksien taakse. Olen varmaan painunut kasaan istuessani? Ei auta, vaikka kuinka suoristan selkääni. Kuu on siirtynyt lähes läpimittansa pituisen matkan taivaalla vajaan tupakan aikana. Kulkeeko kuu tosiaan noin nopeasti?

Pakko kokeilla. Sytytän toisen tupakan ja kuuntelen yläkerrasta kuuluvaa kiherrystä. Valkoviini maistuu. Uskottava on. Neljäkymmentäneljä vuotta siihen meni, ennen kuin tajusin, kuinka nopeasti kuu taivaalla kulkee. Joka päivä jotain uutta, kunhan vain silmät pysyvät avoinna.

Kirjoitan tätä, koska sillä tavoin hallitsen maailmaani. Sanojen käyttö vaatii sanojen hallintaa. Sanoilla hallitsen sitä, mistä kirjoitan. Jos maailma ei vastaa sanojani, sen pahempi maailmalle.

Kirjoitan kuun takaisin taivaalle. On hyvä olla.

Aiemmin illalla kaksi neitoa rannalla. Sileä iho ja terhakkaat rinnat. Lähtivät pois. Kulkivat ohi. Katsoivat, katsonko heitä. Olkaa huoletta, on teissä katsomista. Kirjoitanko heidät mukaan tähän. En kirjoita. He ovat toisessa maailmassa. Olkaa onnellisia siellä. Minä olen tässä.

Naapurin musta kissa kuljeskelee edestakaisin lähistöllä. Vaanii hyönteisiä. On kuin minua ei olisikaan. Meillä toimii. Viisas kissa.



Ei joko-tai vaan sekä-että
Torstaina 3.7.03 kello 12.25

Mitä enemmän päiviä, kuun- ja auringonkiertoja jää taakse, sitä haluttomammaksi tulen sanomaan mitään ehdottoman varmaa mistään. Kokemus opettaa. Mikä vielä eilen näytti olevan varmasti jollakin tietyllä tolalla, saattaakin tänään olla jo aivan muussa asennossa, vaikka tuo jokin ei ole yön aikana liikahtanut mihinkään.

Itse asiassa tuo jokin voi olla sekä eilen, tänään että huomenna sekä noin että näin.

* * *

Olen kotiutumassa sukulaisen hautajaisista. Ruumiillisesti tulin jo eilen illalla, mutta henkisesti olen vielä matkalla. Ajatukseni palailevat satunnaisesti hautajaisiin ja niiden kautta menneitten hetkien ja vuosien tilanteisiin ja sattumuksiin.

Vainaja oli kuollessaan inhimillisesti katsoen hyvin iäkäs, lähes satavuotias. Viimeiset kymmenkunta vuotta hän eli täysin omassa maailmassaan vuodeosaston sängyssä maaten, vailla selkeää yhteyttä muihin ihmisiin. Kenelläkään ei ollut käsitystä siitä, mitä hän ympäristöstään ymmärsi tai mitä hän tunsi.

Hautajaisten tunnelma oli ainakin omalla kohdallani - uskoakseni myös monen muun läsnäolleen kohdalla - yhtä aikaa sekä helpotusta että surua. Helpotusta siitä, että vainaja vihdoin pääsi rauhaan ja lepoon. Surua tuon - ainakin tässä ajassa - peruuttamattoman eron vuoksi.

* * *

Kirjoitan tätä pienissä pätkissä työn lomassa. (Olen siitä onnellisessa - tai kirotussa, miten sen ottaa - asemassa, että voin käyttää ns. työaikaa omiin tarkoituksiini, koska työni on tavallaan jatkuvaa urakkatyötä; kaikki on hyvin, kun homma valmistuu aina ajallaan, millä ajalla se on tehty, ei ole niin tärkeää.)

Kaikki sanat tuntuvat jotenkin vääriltä ja vajailta. Pakko pistää poikki ja tehdä jotain muuta välillä ja odottaa sellaisten sanojen löytymistä, jotka edes lähestyisivät sitä, mitä haluan ilmaista.

* * *

Logiikka on hyvä väline ratkoa tietämiseen liittyviä kysymyksiä ja siitä on apua myös tekemiseen liittyvissä päätöksissä, mutta tuntemisen kohdalla se on hyödytön, suorastaan haitallinen apuneuvo. Kun esillä ovat elämää suuremmat kysymykset, eivät asiat useimmiten ole joko-tai vaan sekä-että.

Muita kulttuureja en tunne riittävästi, että voisin niistä mitään sanoa, mutta paljonko länsimaisen ihmisen ongelmista johtuukaan siitä, että loogisessa mielessä ristiriitaiset tunteet joko selitetään loogisella temppuilulla näennäisristiriitaisiksi, tai tunteiden merkitystä vähätellään. Tuntemiselle ei anneta sille kuuluvaa arvoa, koska se ei toimi logiikan sääntöjen mukaan. Länsimaiselle ajattelulle tyypillisellä ahdasmielisyydellä sitä, mitä ei päättelyn säännöillä voida ymmärtää, pidetään jotenkin vähäarvoisena, turhana ja merkityksettämänä.

* * *

Meillä ei ole yhteisiä kunnollisia "välineitä" tunteiden käsittelyyn ja monessa yhteydessä tuntemista suorastaan hävetään.

"Ole nyt järkevä! " "Ajattele asiaa järkevästi!" Seuraukset ovat olleet, ovat ja tulevat olemaan tuhoisia.

* * *

Perinteinen draaman kaava: on ristiriita - asiat kehittyvät - henkilöt kypsyvät - syntyy ratkaisu, ei toimi todellisessa elämässä.

Viihteessä ratkaisu on aina yksiselitteinen ja seesteinen; ristiriita selvitetään, elämä jatkuu auvoisissa merkeissä. Saippuakupla, joka ei kestä tässä mahdollisessa maailmassa.

* * *

Ainoaa oikeaa ei ole. Sen kanssa täytyy elää. Miksi täytyy? Sen kanssa saamme elää.

Olen helpottunut, tyytyväinenkin, että omaiseni lähti pois. Olen surullinen, koska hän lähti.



Itseriittoinen bittimaailma
Maanantaina 30.6.03 kello 22.15

Henry esittää Ihmissuhteet-lokissaan Bloggauksen kuukausikatsauksen. Tommipommi puolestaan pohtii Egotonta nettiä eli verkkolokien tulevaisuutta ja sitä, miksi verkkolokia on paljon helpompi kirjoittaa kuin tehdä "tavallisia" kotisivuja. Moneen muuhunkin verkkolokiin, joihin olen muutamien viimepäivien aikana tutustunut, on kirjattu mietintää verkkolokin kirjoittamisesta. Niin tähänkin.

Tietokoneet ja bittimaailma ovat varsin itseriittoisia ja oman navan ympärillä pyöriviä. Jos kirjoittaisin perinteistä päiväkirjaa, olisi minulla tuskin tarvetta kovinkaan laajasti kommentoida siihen, miksi ja miten sitä kirjoitan. Verkkoloki sen sijaan haastaa pohtimaan itseään.

Internet (vai internetti?) on täynnä asiaa internetistä sekä koneista ja ohjelmista, joilla sitä käytetään. Ihan hyvä niin, sillä netistä löytyvä tieto bittimaailman kummallisuuksista on minutkin monta kertaa pelastanut isosta pulasta. Mutta monikohan tietokoneilua pintaa syvämmältä harrastanut onkaan käyttänyt koneiden ja ohjelmistojen kanssa räpläämiseen enemmän aikaa kuin noiden koneiden ja ohjelmistojen käyttämiseen johonkin tarkoitukseen? No, voihan vaikka autojakin rassata enemmän kuin niillä ajaa, veneistä puhumattakaan.

Tämä ilta ja eilinenkin ovat kuluneet mukavasti tämän verkkolokin ulkoasun viilaamiseen. Hankin kävijälaskurin, vaikka tähän ei vieraskirjan lisäksi muita kilkkeitä pitänyt tulla; liha on heikko, uteliaisuus voitti.

Tuohon vasemmalle listasin aika sattumanvaraisesti Suomen blogilistalta poimimani joukon verkkolokeja, jotka vaikuttivat tavalla tai toisella mielenkiintoisilta ja joihin aion tehdä lähempää tuttavuutta, kunhan ehdin. Siis jos ehdin tämän oman lokini rakentelulta.



Miehisyydestä ja naiseudesta
Sunnuntaina 29.6.03 kello 15.30

Tänään sitten todella sataa, joten voin huonoa omaatuntoa tuntematta viettää aikaani tietokoneen äärellä. No olisihan täällä sisälläkin kyllä tarjolla kaikenlaista puuhaa...

Olen pohdiskellut, mihin suuntaan tätä lokia haluaisin ihan pohjimmiltani viedä. Mitä kaikkea olen halukas tänne kirjaamaan. Todennäköisesti voisin oikeastaan kirjoittaa ihan mitä tahansa, koska tuskin tämä tulee mitään laajoja lukijajoukkoja tavoittamaan. Kuitenkin tietoisuus siitä, että tämä on periaatteessa kenen vain tavoitettavissa, rajoittaa kovasti. Itsesensuuri toimii ja on vahvoilla.

Olen pari päivää ns. "kesäleski". Nyt pitäisi kai ryhtyä sotkemaan, levitellä tyhjiä olutpulloja ja makkarankuoria ympäriinsä, tuijottaa telkkarista urheilua ja pornoa. Tai lähteä "viihteelle". En voisi olla vähempää kiinnostunut. "Oikeiden miesten" tavoista suuri osa ei minua muutenkaan kiehdo eikä houkuttele. Olenko siis mies lainkaan?

Tuosta saankin hyvän aasinsillan kommentoida muutama vuosi sitten jossakin television keskusteluohjelmassa mukana olleen naistutkijan väitettä, joka jäi minua kovasti jurppimaan. Kyseinen tutkija sanoi olevansa "iloinen" siitä, että kun tähän asti naisille kohdistettu mainonta on pyrkinyt ohjaamaan naiset naisellisiin rooleihin, niin nyt on katukuvaan alkanut ilmaantua myös vastaavaa miehille kohdistettua miehistä roolia korostavaa mainontaa. Iloinen hän oli siksi, jotta ehkä miehetkin nyt huomaavat, kuinka ahdistavaa tuollainen on.

Tutkijan ajatus tuntui olevan, että länsimaisessa yhteiskunnassa vain naisiin on kohdistettu enemmälti sellaisia painokkaita rooliodotuksia, jotka heitä ahdistavat ja kaventavat heidän omaa ihmisyyttään.

Tutkija on toki oikeassa siinä, että naisiin on kohdistunut ja kohdistetaan hirmuisesti erilaisia roolipaineita ja vaatimuksia ihan pienestä pitäen. Täydellinen sokea piste tutkijalla oli kuitenkin siinä, ettei hän ollut lainkaan huomannut, että miehiä perinteisiin miesrooleihin ohjaavat paineet ovat yhteisöön ja kulttuurin paljon tiukemmin sisäänrakennettuja kuin naisten roolipaineet.

Se, että miesten odotetaan pikkupojista alkaen käyttäytyvän tietyllä tavalla, on niin itsestään selvää, että sitä ei ole näihin päiviin asti tarvinnut esimerkiksi mainonnalla vahvistaa. "Oikean miehen" malli on ympäröivän yhteisön toimesta poltettu niin tiukasti jokaisen kasvavan pojan sisimpään, että jo ennen kouluikää jokaisesta pojasta on tullut tässä roolin rajoissa pysymisessä itse itsensä paras vartija.

Naisellisten roolien julkista vahvistamista muun muassa ns. naisten lehdissä, mainonnassa, viihteessä, ym. on tarvittu ja tarvitaan, koska naisilla on ollut ja on mahdollisuus valita. En väitä, että heillekään valtavirrasta poikkeavien valintojen tekeminen olisi ollut helppoa, mutta se on kuitenkin ollut mahdollista ja hampaita kiristellen hyväksyttävää. Siksi "okeille naisille" tarkoitettujen tuotteiden mainonnassa, tuota "oikeaa naiseutta" on täytynyt koko ajan vahvistaa, jotta tuotteet olisivat käyneet kaupaksi ja markkinat säilyneet.

Pojille ja miehille sen sijaan ei ole sallittu poikkeamia lähes lainkaan. Yksikertaistettu esimerkki löytyy pukeutumisesta.

Minun nuoruudessani käytiin vielä jonkin verran keskustelua siitä, milloin ja missä tilanteissa tytön tai naisen on soveliasta esiintyä housuissa. Tänä päivänä kai tuollainen keskustelu tuntuisi ainakin valtakulttuurin piirissä naurettavalta, lukuunottamatta kenties joitakin juhlatilaisuuksia. (Presidentti Halonen saisi varmasti Gloriat takajaloilleen vetämällä housut jalkaansa itsenäisyyspäivän vastaanotolle.)

Mutta oletteko koskaan kuulleet, että olisi edes keskusteltu siitä, jotta onko pojan / miehen soveliasta esiintyä hameessa. Siis että laittaisi hameen päällensä ilman mitään pelleilytarkoitusta tai olematta trans-jompikumpi. Minä en ole kuullut - koskaan.

Tiedän, selitys on yksinkertainen: Miehet eivät halua käyttää hametta. Niin juuri. Eivät halua, koska jo syntymästään asti heidän päähänsä on taottu, että miehet eivät käytä hametta. Piste. (Skotit ovat asia erikseen, mutta he ovatkin se poikkeus, joka...)

On totta, että meillä pojilla / miehillä on ollut ja on yhteiskunnassa suurempi liikkumavara toteuttaa itseämme kuin tytöillä / naisilla on ollut ja on. Mutta se on luvallista vain niin kauan kuin pysymme tuon peruskallioon hakatun miehisyyden määritelmän puitteissa. Ylityksiä ei suvaita.

Ajattelen, että meissä jokaisessa on luonnostaan sekä (perinteisten mallien mukaan määritellen) naisisia että miehisiä piirteitä. Väitän että naisten on ollut ja on edelleen "luvallisempaa" toteuttaa omia miehisiä ominaisuuksiaan (on vaatinut ja vaatii kamppailua), kuin miesten toteuttaa omia naisellisina pidettyjä ominaisuuksiaan.

Miehen täytyy hylätä miehisyytensä kokonaan, jos haluaa toteuttaa omaa naiseuttaan. Nainen sen sijaan voi toteuttaa miehisyyttään, ainakin tietyissä rajoissa, luopumatta naiseudestaan.



Vähitellen asiaan
Sunnuntaina 29.6.03 kello 00.50

Lauantai on vierähtänyt, niin kuin lauantaipäiväni usein vierivät, lähinnä mitään tekemättömänä oleiluna, mitä nyt olen noita lokilistan linkkejä vilkuillut.

En ymmärrä kuinka ihmiset jaksavat olla lauantaisin niin kovin energisiä, retkeilevät ostoskeskuksiin, menevät tapahtumiin, siivoavat, harrastavat, liikkuvat, rakentavat, korjaavat, hoitavat puutarhaa. Koko päivän odotin, että olisi ruvennut satamaan, jotta olisin saanut "laillisen" syyn maata sohvalla kannettavan kanssa.

Minun lauantaini kuluvat lähinnä työviikosta toipumiseen. Sunnuntaisin saattaa sitten jaksaakin jotakin.

Kävin päivän kuluesa vilkaisemassa lähes kaikkia "tänään" päivitettyjä Suomen omalokilistalla (linkki edellisessä merkinnässä) olevia omalokeja. Löytyi useita, joille tekee mieli palata. Useat kiinnostavimmista sisälsivät huomioita arjen askareista, ei niinkään suuriksi ajateltuja ajatuksia.

Mietin, onko koko omalokihomma toisaalta jonkinlaista itsensäpaljastamista ja toisaalta jonkinlaista tirkistelyä. Tuskinpa. Enemminkin sanoisin, että taustalla on - ainakin jollakin tavalla - "ihmisen ikävä toisen luo". Kliseinen ja jo kulunutkin ilmaus, mutta minusta aika oivaltava.

Ehkäpä henkisen, ajatuksellisen yhteyden tarve toisiin ihmisiin on yhtälailla perustava ihmisessä kuin lihallisenkin yhteyden tarve. Kai siitä jotain kertoo sekin, että netissä erilaiset ihmisten väliseen viestintään liittyvät palvelut ja toiminnot ovat alusta alkaen olleet verkon suosituimpia käyttömuotoja.

Siksiköhän minäkin tätä kirjoitan? Että joku mielenkiintoinen ihminen kävisi katsomassa ja vaikka laittaisi palautetta?



Kolmas
Lauantaina 28.6.03 kello 13.45

Lisäsin vieraskirjan. Freebokin systeemin käyttöönotto sujui yllättävän helposti, niin kuin kyllä viime yönä tämän Pitas.comin lokisysteeminkin. Ulkoasua pitäisi varmaan vielä viilata. Katsotaan tuleeko tehtyä.

Muita kilkkeitä en tähän varmaan tarvitsekaan. No, aika näyttää, paljonko niitä kertyy - jos nyt tulen tätä lokia niin pitkään kirjoitelleeksi, että ehtii näyttää.

Pitäisiköhän ilmoittautua Suomen omalokilistalle? Taidanpa tehdä sen.



Toinen
Lauantaina 28.6.03 kello 01.34

Maanantaina saimme kiinteän internetyhteyden kotiin. Melkoinen muutos, ei varmaan lainkaan askel yhteiskunnalle, mutta suuri askel yhden perheen nettikäyttäytymiselle. Vai onko?

Yllättävän vaikeaa on ollut oppia, että nettiyhteyttä ei tarvitse sulkea, kun nettiasiat on hoidettu. Oppia että koneen äärestä voi huonoa omaatuntoa tuntematta poistua välillä ja palata kohta jatkamaan kiertelyä bittien ihmeellisessä maailmassa.

Huomasin, että en ole oikeastaan vuosiin viipyillyt netissä vailla päämäärää vain katsellen ympärilleni, vaan jokaisella nettiyhteydellä on pitänyt olla jokin tarkoitus ja päämäärä. Alussa tuota kiertelyä tuli harrastettua, kun täytyi ottaa selvää, mikä se Internet oikein onkaan. Nyt voi haahuilla. Tai voisi; kauanko kestää, kun ei tarvitse enää erikseen ajatella, että lasku ei kasva, vaikka lautailisin vuorokauden ympäri?

Elämän toimintaympäristö vaikuttaa siis käyttäytymiseen (no, tämä kai oli tiedossa muutenkin). Vaikuttaako se ajatteluun? Mielipiteisiin? Tunteisiin? Ajatteliko ja tunsiko hevosmies jotenkin perustavasti erilailla kuin automies? Olenko parin viikon päästä erilainen, kuin olin viime viikolla, vain pelkästään sen vuoksi, että minuuttilaskutus on päättynyt ja tie on auki taivasta myöten?

Pitikös näissä olla niitä linkkejä? Ensimmäisen linkin itseoikeutettu kohde lienee sivu, joka antoi sysäyksen tämän kirjoittelun aloittamiseen.



Ensimmäinen
Lauantaina 28.6.03 kello 00.43

Ööö - tuota... Tämähän toimii.